Miksi sananvapautta ja naisten oikeuksia pelätään?

Vapaus on hieno asia. Saa olla niin kuin haluaa, eikä perheyhteisö, valtio tai uskonnollinen kulttuuri tule väkivallalla uhaten sanomaan, miten sinun pitää pukeutua, ajatella tai olla. Kukaan ei heitä sinua vankilaan siksi, että haluat olla oma itsesi.

Miksi tätä vapautta sitten pelätään? Jonkinlainen pohjaton katkeruus saa ihmiset rajoittamaan toisen ihmisen olemista.

Katselin juuri iranilaisen (mies)aktivistin tekemiä videoita twitterissä, ja niissä hänen kulttuurinsa miehet haukkuvat ilman huntua liikkuvia naisia alastomiksi ja uhkaavat kutsua poliisin laittamaan heidät kuriin.

Erityisesti naisen vapautuminen on monessa kulttuurissa suuri pelon aihe. Vahva patriarkaalinen uskonnollinen yhteisö haluaa alistaa naisen olemaan kotona ja liikkumaan ulkona itsensä kauttaaltaan peittäneenä. Tämän sanotaan suojelevan naisia, mutta mitä se kertoo miehistä, jos naisen täytyy kätkeytyä hijabiin tai burkaan ollakseen turvassa?

Erityisesti pelätään sananvapautta. Eikä vain Iranissa, vaan nykyään myös Suomessa. Pelätään sitä, että joku on eri mieltä ja ilmaisee asiansa. On alettu puhua vihapuheesta. Siis siitä, että voi sanoa väärin. Tottakai voi sanoa väärin, mutta kuuluuko siitä saada sakkoja tai joutua vankilaan? Esimerkiksi kunnianloukkauksen kohdalla asia on jo näin – mikä on hyvä ja riittävä -mutta mihin raja tullaan jatkossa vetämään?

Paradoksaalisesti ne ihmiset, jotka ovat saaneet kasvaa vapaassa yhteiskunnassa moninaisine erilaisine arvoineen ja mielipiteineen, ajavat tulevien sukupolvien ilmaisun ja sananvapauden kieltämistä. Vapauden sijaan puemme toisemme henkiseen vankeuteen.

Vaikka kuinka kitkisimme ihmisten puhetta, sanallisia riitoja ja haukkumista, emme tule koskaan saavuttamaan utopiaa, jossa kaikki puhuvat ja ajattelevat toisistaan vain kauniisti. Sen sijaan saavutamme ahdistuneen, katkeran tulevaisuuden, jossa viha patoutuu.

Kenties 2025-luvun Suomessa me kuljemme yhä pukeutuen niin kuin haluamme – vaikka osalla maahanmuuttajataustaisista naisista ei ole tälläkään hetkellä tätä mahdollisuutta – mutta pelkäämme puhua.

En toivo kenenkään kokevan tuota tulevaisuutta.

“Kunnia”väkivallasta

Luin tänään Eva Tawasolin puheenvuoron kunniaväkivallasta. Erityisesti silmiin osui kaksi kohtaa:

“Olen esimerkiksi käynyt keskustelua asiasta median kanssa aiemminkin. Sanomisiini ei ole täysin uskottu ja vahvistusta kertomuksilleni on haluttu hakea esimerkiksi imaameilta. Minun on hankala ymmärtää, miten ilmeisesti puolueettomaksi koettu asiantuntijalausunto halutaan henkilöiltä, jotka kokemukseni mukaan mahdollistavat ja ilmentävät kunniakulttuurin olemassaolon”, Tawasoli kirjoittaa.

Lisäksi hän huomauttaa, kuinka “on Ihmisoikeusliitto todennut, että viranomaisten vaikenemista selittää osaamattomuuden lisäksi osakseen rasistiksi leimautumisen pelko.”

Tawasoli viittaa median ja poliitikkojen kansalaisten silmiä sulkevaan toimintaan. Ja tässä media ei ainoastaan ole sulkenut omia silmiään, vaan myös pyrkinyt poistamaan asian suuren yleisön tietoisuudesta.

Varmennuksen hakeminen imaamilta naista hakkaavan miesmuslimin toiminnalle jo lähtökohtaisesti kieltää syvemmän “kunnia”väkivaltaan johtavan uskonnollisen kulttuurin olemassaolon. Kaikki imaamit tuskin puhuvat asian puolesta, mutta vielä harvemmin yhteisönsä miehiä vastaan.

Toisaalta, jos politiikot eivät ole ottaneet asiaan kantaa rasistiksi leimaantumisen pelon takia, on huolestuttavaa, miten heidän (itsekkään) pelkonsa varjolla Suomeen on ujutettu naisia alistava islamistinen kulttuuri.

Tässä esiin tulee monen feministiksi itseään kutsuvan politiikon kaksinaismoralismi. Samaan aikaan, kun vaahdotaan Suomessa syntyneiden naisten eurosta, ei omata rohkeutta puuttua huomattavasti heikommassa olevien maahanmuuttajanaisten asemaan. On siksi perusteltua väittää valkoisten naisten / feministien hakevan sukupuolikeskustelulla lähinnä pelimerkkejä itselleen.

Näille ihmisille tärkeämpää on polarisoida yhteiskuntaa muun muassa yli 50-vuotiaita “setiä” haukkumalla kuin ojentaa auttava käsi tummemmille kanssasisarille.

Positiivisena asiana todekkakoon, että maahanmuuttajien negatiivista tuontikulttuuria kyseenalaistava keskustelu on noussut julkisuuteen ja lehtien lööppeihin.

Silti pinnalle jää tunne, ettei epäkohtiin olla puuttumassa.

Pekka ja Pätkä ja sensuuri

YLE teki jokin aika sitten päätöksen esittää tänä keväänä kaikki kaksitoista Pekka ja Pätkä -elokuvaa lukuun ottamatta sarjan kolmattatoista osaa Pekka ja Pätkä neekereinä.

Ennakkosensuuri on aina vaarallinen tie. Yleisen kliseen mukaan historiastahan tuli oppia jotakin. Silmien sulkeminen ja pyrkimys pyyhkiä pois menneisyyttä tuskin lisää ymmärrystä, ainoastaan polarisaatiota.

Me vanhemmat sukupolvet tiedämme, etteivät vanhempamme useinkaan käyttäneen sanaa “neekeri” sen nykyisessä merkityksessä. Sanan etymologia Suomessa on ollut rajussa muutokset viimeiset parikymmentä vuotta. Samoin kyseinen Pekka ja Pätkä -elokuva on vanhan maailman (nykysilmin katsottuna lapsellinen) tuotos.

Elokuvan suoraviivainen nimi (elokuvassahan Pekka ja Pätkä esiintyvät afrikkalaisina hyvin vähän aikaa) varmasti vaikuttaa loukkaavalta. Ainakin, jos ei halua ymmärtää sen tekemistä ympäröinyttä kulttuuria menneisyyden ilmönä.

Sen sijaan, että YLE pyrkisi käsittelemään elokuvaa historiallisena oman aikansa kuriositeettina ja sen tehdessään puhumaan tapahtuneesta muutoksesta, päätti YLE sensuuripäätöksellään rakentaa elokuvan kuvaaman aikakauden ylle rasistista leimaa. Eli kärjistäen: vanhempamme ja isovanhempamme eivät olleet vain tietämättömiä muun maailman menon suhteen (aikana, jona Suomessa ei juuri tummaihoisia näkynyt ja Ruotsia pidemmällä ei juuri matkusteltu), vaan tulkitsivat maailmaa rasisististen pyrkimyksiensä motivoimina.

Historiaa pois pyyhkimällä ei ole koskaan saavutettu mitään hyvää, ei myöskään ennakkosensuurilla. Jatkossa YLEn tulee olemaan yhä vaikeampi perustella kyseisen elokuvan esittämistä, joka tulee olemaan aina jatkossakin merkkitapaus. Dialogin ja menneiden aikojen ymmärtämisen sijaan olemme päätyneet tuomitsevaan näkökulmaan.

On myös pelottavaa, että YLE on valmis sensuuriin jopa kohtalaisen ohuen ja pienimuotoisen elokuvan edellisellä esittämiskerralla nostattaman kritiikin tähden.

Sen sijaan, että Pekka ja Pätkä neekereinä kertoisi oikein kontekstoituna menneestä aikakaudesta ja siitä, miten Suomi on muuttunut ja kansainvälistynyt, se on YLEn mielestä vaarallinen elokuva, joka täytyy poistaa muiden Pekka ja Pätkä -elokuvien joukosta ilman mitään kysymyksiä.

Ilmeisesti YLEn päätöksen pitäisi heidän itsensä mukaan jollain tapaa auttaa sukupolvia ja eri taustaisia ihmisiä ymmärtämään paremmin toisiaan. Tapahtunee kuitenkin juuri päinvastoin.

Tervetuloa yhä kahtiajakautuvampaan Suomeen, jossa ymmärrettäväksi tekemisen sijaan louhitaan yhä syvempiä kuiluja – silloinkin, kun olisi mahdollisuus tehdä toisin.

Kansanrintamahallitus, demokratian irvikuva

Näinhän se taas menee. Äänet on annettu ja niukimman mahdollisen enemmistön saanut puolue tekee niillä mitä haluaa. Ensityökseen SDP ohittaa toiseksi ja kolmanneksi suurimman puolueen. Niiden sijasta hallitusta yritetään rakentaa vaalien suurimman ja lähes ainoan häviäjän Keskustan varaan.

Lopputuloksena uudesta nelivuotisesta voi jo ennustaa Keskustan putoavan lähelle 10% kannatusta. Ei kukaan halunnut keskustaa hallitukseen, mutta sinne ahneet menevät, ja kääntävät takkinsa. Moni duunari myös miettii nyt, oliko virhe äänestää SDP:tä? Viikko lisää äänestysaikaa ja puolue olisi ollut vasta toiseksi tai kolmanneksi suurin, mutta nyt Rinne pääsee toteuttamaan velanottopolitiikkansa vasemmiston, vihreiden ja keskustan tuella.

Niin suuri on halu, että epäluottamuslauseen kansalta saanut puolue pitää ottaa mukaan. Pelimerkit ovat siis jo ennen hallitusohjelman tekemistä huonot, ja kaikki paitsi Rinne jo näkevät, että kaudesta tulee Keskustan kanssa vaikea. Vähän kuin siniset kakkonen. Mitään ei opittu viime kauden epädemokraattisista hallitusvalinnoista.

Mitä vasemmistohallitus tarkoittaa sitten käytännössä? Ei ainakaan mitään hyvää yrittämiselle ja todennäköisesti ei työllisyydellekään. Lisää turvapaikanhakijoita otetaan ja sosiaalitukia pidetään yllä vaikka sitten velalla. On toki mahdollista, että työläisten asema kohenee, joskaan en pidättäisi hengitystä. Elämiseen voi tulla kiristyksiä ylimitoitetun ilmastopolitiikan seuraamuksena samaan aikaan kun muut maat pitävät kiinni talouskasvustaan.

Ettei toimintaa kuvaisi paremmin kansanrintaman sijaan Rinteen utopia tai “velkahallitus.”

Modernissa demokratiassa tärkeintä on, että puolue saa haluamansa. Kansan tahto ja ääni on toissijainen. Näin on erkaannuttu vanhasta käytännöstä, jossa suurin häviäjä marssi auliisti oppositioon ja yhteinen hallitusohjelma sorvattiin kasaan kansan valitsemien voittajien toimesta.

Toivottavasti tästä ei tule häviäjien kausi, johon Suomella ei ole varaa.

Yksi asia kuitenkin on varma. Kansanrintamahallitus johtaisi Kokoomuksen ja Perussuomalaisten voittoon seuraavissa vaaleissa ja niitä seuraava hallitus lieneekin sitten oikeistolaisin miesmuistiin.

Hussein al-Taee ja rasismi


Pian vaalien jäleen SDP ilmoitti olevansa arvopuolue ja ettei tee yhteistyötä esimerkiksi perussuomalaisten kanssa puolueiden välisen arvopohjan erilaisuuden takia.

Muutaman päivän päästä selvisi, että SDP:n omistakin riveistä löytyy rasistisia kannanottoja. Hussein al-Taee pyysi vänkyröinnin jälkeen kirjoituksiaan anteeksi, ja ihmiselle suotakoon mahdollisuus muuttua. Tosin on hyvä muistaa, että nyt ei puhuta 10 vuoden vaan parin vuoden takaisista mielipiteistä.

Meillä länsimaisilla on tapana kantaa myyttiä kolonialismin taakasta. Tähän kuuluvat syytökset meistä suomalaisistakin rasistisena kansana. Olisi kuitenkin syytä hyväksyä se tosiasia, että emme siinä suhteessa poikkea mitenkään mistään muustakaan osasta maailmaa. Kolonialismin henkisen taakan kantaminen on turhaa itsensä korottamista. Emme ole niin ainutlaatuisia, olleet enää vuosikymmeniin, jotta meidän tulisi soimata itseämme norsunluutornissa.

Rasismia löytyy joka puolelta maailmaa, ja hyvin paljon Lähi-Idästä, jossa pelkästään uskontokunta jakaa ihmiset hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin, puhumattakaan ihonväristä ja antisemitismistä.

Hussein al-Taeen tapaus on hyvä muistutus siitä, millaisiin asenteisiin moni arabi kasvaa kotonaan ja millaisia arvoja he kantavat mukanaan.

Tämä ei tee rasismista hyväksyttävää, mutta toivottavasti auttaa meitä tulkitsemaan omia arvojamme osana laajempaa ihmisyyttä. Ja SDP:tä arvoineen katsomaan peiliin.

Enbuske miesten väkivallasta

Enbuske ottaa tämän perjantain kolumnissaan kantaa miesten perheväkivaltaan. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, toteaa hän väkivallan olevan aina väärin – niin kuin se on – ja sen jälkeen argumentoi asiansa.

Oma huomioni kiinnittyi kolumnin teemaan mediasta oikeudenjakajana. Tämä on totta. Media usein tuo esiin vain yhden näkökulman – joka voi olla tosi tai ei. Oikeusvaltioperiaatteen mukaan oikeuslaitos jakaa tuomiot. Median kohdalla kyse on aina mielipiteestä – sikäli, kun taustalla ei ole oikeudellisesti todennettuja faktoja.

Media kuitenkin usein haastatteluissaan antaa tilaa syytöksille, mutta ei puolustautumiselle niitä vastaan. Lopputuloksena jonkun henkilön ylle heitetään koko hänen elämänsä yksinkertaistava negatiivinen teesi, joka alkaa määritellä hänen olemustaan muiden silmissä.

Klassiseen uutisointiin kuuluu lisäksi miehen esittäminen väkivaltaisena ja nainen uhrina. Tältä osin media huomaamattaan vahvistaa sukupuoleen liittyviä myyttejä.

On hyvä, että perheväkivallasta puhutaan. Samaan aikaan tulisi kuitenkin muistaa, ettei media itsekään voi ainaa tietää kulloisenkin puhujan sanojen totuutta – on kyse sitten miehestä tai naisesta.

Itselläni ei ole syytä epäillä ketään perheväkivallan tiimoilta esiin tulevaa ihmistä. Mutta olen samaa mieltä Enbusken kanssa siitä, ettei median tulisi ottaa itselleen oikeudenjakajan roolia. Sen sijaan pyrkimyksenä tulisi olla kuulla aina kumpaakin osapuolta. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jostain syystä tämä periaate on hylätty tietyntyylisessä uutisoinnissa.

Lopputuloksena valumme kohti yhä rankempaa kategorisoitumista, mikä edelleen kärjistää vastakkainasettelua. Emme opi ymmärtämään ja löytämään ratkaisuja, mutta tuomitsemaan ilman oikeudellisia perusteita.

Naisten jääkiekon “kultamitalit”

Urheilu on julmaa. Se on raakaa. Tappio sattuu, etenkin silloin kun sen kokee johtuvan tuomarivirheestä.

Tuomarien tekemät ratkaisut ovat osa peliä. Lopputulos on niistä huolimatta aina lopullinen. Tähän on miesten urheilussa totuttu, samoin naisten. Omaan mieleeni tulee lukemattomia kyseenalaisia tuomaripäätöksiä, jotka ovat ratkaisseet isojakin asioita.

Nyt jotkut tahot haluavat viestittää, että naisten tulisi saada säälimitali, koska he kokivat vääryyden. Tämä on nähdäkseni naisjääkiekkoilijoiden ja heidän voitonhalunsa silkkaa aliarvostamista. Siirretäänkö naisjääkiekko kategoriaan, jossa urheilun julmuus vesitetään lohdutuskultamitalein, koska kyse on naisista, jotka melkein voittivat ja ettei heille tulisi paha mieli? Ilmassa on varjojuhlan, suoranaisen irvokkaan näytelmän tuntua.

Tämänkaltainen ajattelu ei ainakaan vahvista naisjääkiekon arvostusta, vaan ennemmin vahvistaa siihen kohdistuvia piilosovinistisia ennakkoluuloja naisista urheilijoina.