Perjantaipulla: feministisen identiteettipolitiikan ylläpitämät kolme myyttiä

Feministinen identiteettipolitiikka on niin läpinäkyvää, että on vain ajan kysymys, ennen kuin heidän ylläpitämänsä epätasa-arvon kupla puhkeaa.

Kaikki sukupuolentutkimukseen perehtyneet ymmärtävät menneiden vuosisatojen feministien käymät hienot taistelut, joissa naisille saavutettiin mm. äänioikeus ja sittemmin yhä enemmän oikeuksia.

Jo joitakin vuosia sitten saavuttiin pisteeseen, jossa Suomeen syntyvän tytön ja pojan elämän näkymät näyttävät tyttöjen kohdalla paremmilta.

  1. Naiset kouluttautuvat miehiä pidemmälle ja paremmin.
  2. Miehillä on suurempi riski syrjäytyä yhteiskunnasta, mitä tuskin auttaa feministisen identiteettipolitiikan narratiivi hänestä ei-toivottuna hahmona.
  3. Naisten elinajanodote on pidempi.

Koska kyseisen identiteettipolitiikan narratiivi on tuonut käyttäjilleen valtaa, ei siitä ole haluttu luopua maailman muututtuakaan. Ironisesti nuorimmat ideologian edustajat eivät näe omaa etuoikeutettua asemaansa, vaan julistavat esikuviensa jo kumoutuneita teesejä, jotka on irroitettu alkuperäisestä historiallisesta kontekstista.

Ohessa kolme keskeistä feministisen identiteettipolitiikan ylläpitämää vääristynyttä myyttiä:

Naisen euro

Tienaako nainen miestä vähemmän? Yksi feministisen identiteettipolitiikan sitkeästi ylläpitämä myytti on naisen euro, joka on heidän mukaansa 84 senttiä. Tämä luku on kuitenkin myytti, eikä tarkoita sitä maksetaanko naisille ja miehille samasta työstä samaa palkkaa.

Lukua on perusteltu muun muassa sillä, että naiset käyttävät enemmän aikaa hoivatyöhön ja lasten kasvattamiseen, mikä on poissa ylitöistä.

Ylipäätään tulisi kyseenalaistaa se, onko raha ainoa mittari, jolla ihmisen aktiivisuutta yhteiskunnassa tulisi mitata? Moni nainen ei edes halua tehdä ylitöitä, ei itse asiassa moni mieskään.

Tasa-arvon kannalta oleellista on se, että ihmiset saavat samasta työstä saman palkan.

Feministisessä identiteettipolitiikassa yhtälöön kuitenkin liitetään yksilön omat valinnat. Oletuksena on, että jokainen nainen (tai mies) pyrkii yhteiskunnassa tienaamaan mahdollisimman paljon rahaa.

Kokonaan sivuutetaan se tosiasia, että nainen joka on valmis uhraamaan vapaa-aikansa ja perhe-elämänsä työlle voi päästä aivan yhtä pitkälle kuin mieskin. Moni nainen ja mies valitsee kuitenkin toisenlaisen elämän.

Myytti 84 sentistä luodaan laskemalla koko kansan verotulot yhteen, minkä jälkeen esitetään väite: jokainen nainen tienaa vähemmän rahaa kuin jokainen mies.

Yksilöiden omat valinnat sivuutetaan, samoin kuin laki, joka ensisijaisesti (miesten oikeuksia väheksyen?) antaa lapsen naisen hoidettavaksi.

Lopulta myytin avulla perustellaan kiintiöiden tarpeellisuutta.

Tasa-arvo

Tarkoittaako suurempi määrä naisia enemmän tasa-arvoa? Kyseessä on feministisen identiteettipolitiikan räikein valhe, kupla, joka tulee lähivuosina puhkeamaan.

Moni feministisen identiteettipolitiikan kannattaja hakee perustelunsa vanhasta maailmasta, siis siitä epätasa-arvon maailmasta, joka vaikutti kenties vielä 20-30 vuotta takaperin.

Sen sijaan, että esimerkiksi nykyinen hallituskokoonpano nähtäisiin tasa-arvon ilmentäjänä (merkityksessä, joka hyväksyy yhteiskunnan olevan jo tasa-arvoinen), käyttää feministinen identiteettipolitiikka tarkoituksella hallituskokoonpanoa kuvaillessaan sanoja “tasa-arvoisempi”, “feministisempi” ja vihjaa, ettei tasa-arvoa ole saavutettu.

Kyse on politiikasta, joka heijastelee vallankäyttöä. Sen sijaan, että ko. politiikkaa harjoittavat yksilöt siirtyisivät tähän päivään ja hyväksyisivät oman tasa-arvoisen asemansa, haluavat he ylläpitää valheellisia mielikuvia jonkinlaisesta yhä työtä vaativasta tasa-arvon epäkohdasta.

Kiintiöt

Kiintiöissä kyse ei ole tasa-arvon ajamisesta, vaan etuuksien kahmimisesta feministisen identiteettipolitiikan edustajille.

Kiintiöt ovat siksi poliittinen väline.

Jos olet esimerkiksi valkoinen heteromies, olet samalla koulutuksella samaa työpaikkaa hakiessasi vähempiarvoinen ihonvärisi ja sukupuolesi takia. Sinua ei arvioida osaamisesi perusteella, vaan työ tulisi antaa feministisen identiteettipolitiikan mukaan naiselle tai vaikka maahanmuuttajalle, vaikka sitten heikommalla koulutuksella ja työkokemuksella, koska hän on sinua oikeutetumpi.

Nykyistä kehitystä katsoessa, ei ole vaikeaa ennustaa, että tulevaisuudessa nuoren tytön ja pojan tulevaisuudennäkymät yhä eriarvoistuvat.

Ja yhä useampi mies syrjäytyy.

Miksi tasa-arvo tulisi irroittaa feminismistä?

Tänään saatiin uusi todiste siitä, miten tasa-arvoa käytetään välineenä feministisessä identiteettipolitiikassa. Välineellä ei ole tarkoitus tuottaa yhteiskuntaan aitoa tasa-arvoa,vaan valtaa omalle poliittiselle ryhmittymälle.

Iiris Suomela twiittasi: ” Nyt on hallitus kasassa – ja millainen siitä tulikaan! 11/19 ministereistä on naisia ja ohjelma edistää yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia, ilmastotoimia & sivistystä historiallisen kovalla voimalla. Suunta on vahvan feministinen ja hyvä niin! #hallitus#hallitusohjelma#feminismi

ja Emma Kari: “Nyt ovat kaikki ministerit tiedossa. Muutos aikaisempaan näkyy selvästi myös siinä, että Rinteen hallituksessa on ministereinä 11 naista ja 8 miestä. Naisenemmistöiset hallitukset ovat tämän maan historiassa harvassa. “#tasaarvo#feministinenhallitus

Kumpikin kansanedustaja yhdistää naisen suuremman määrän hallituksessa tasa-arvoon. Ja edelleen tasa-arvon feminismiin. Kari puhuu lisäksi feministisestä hallituksesta, ikään kuin kaikki sen (nais)edustajat kannattaisivat hänen ajamaansa feminististä identiteettipolitiikkaa.

Toisin sanoen Kari haluaa tuottaa yhteiskuntaan luentaa, jonka mukaan naisten suurempi määrä on tarina suuremmasta tasa-arvosta, jota kaikki ajavat. Näin vahvasti sukupuolittunut lähestymistapa edustaa lähinnä (piilo)narsismia.

Oikeastaan kyseinen hallituskokoonpano jo osoittaa, että myytti poliittisen vallan lasikatosta on jo murtunut. Itse asiassa se murtui jo monia vuosia sitten muiden naisten ja miesten taistelun tuloksena. Suomela ja Kari kuitenkin haluavat ylläpitää myyttiä omista valtapoliittisista syistään. Ironisesti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa feminismi ideologiana muuttuu eriarvoitavaksi.

Siksi tasa-arvo termi tulisi irroittaa feminismistä. Vasta sen jälkeen saamme mahdollisuuden pohtia sitä, mitä tasa-arvo on, objektiivisesti ja kummankin sukupuolen osalta.

Vielä lopuksi onnittelut kaikille uusille ministereille sukupuoleen katsomatta.

Helsingin Sanomien toimittaja haluaa hiljentää naisen äänen

Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen syyttää Laura Huhtasaarta naisten oikeuksien vastustamisesta.

Väitteensä Nieminen perustelee valheilla, väärällä informaatiolla ja yhdistelemällä toisiinsa liittymättömiä asiakokonaisuuksia, kuten valitettavan usein nykyjournalismi tekee silloin, kun toimittaja ajaa omaa agendaansa.

Nieminen kirjoittaa: “Eivätkö perussuomalaiset naiset todella näe, mitä heidän liittolaisensa Euroopassa juuri nyt tekevät?” Ja Huhtasaaresta hän toteaa: “Huhtasaari väitti, että he (feministit) halveksivat juutalais-kristillistä kulttuuria, mutta vaikenevat islamista. Teen sen nyt pyytämättä, irtisanoudun feminismistä once and for all, Huhtasaari kirjoitti. Se oli looginen teko populistin näkökulmasta. Siitäkin huolimatta, että ilman naisasialiikkeiden taisteluita Huhtasaari ei olisi menestyvä poliitikko vuonna 2019.”

Tasa-arvon näkökulmasta Niemisen teksti on surullista ja asenteellisen oloisen miehen kirjoittamaa propagandaa, jonka päämääränä on laittaa kaikki naiset yhteen ja samaan muottiin.

Niemisen tekstistä löytää nopeasti kolme surullista ajatusta:

  1. Tasa-arvoa voi ajaa vain tietystä poliittisesta näkökulmasta käsin. Toisin sanoen Nieminen tekee oletuksen, jonka mukaan voidakseen ajaa naisten asiaa, täytyy naisen tai miehen kuulua tiettyyn poliittiseen rintamaan, eli vihervasemmistoon. Tämä on tasa-arvon omimista ja lukuisten kyseiseen rintamaan kuulumattomien naisten ja miesten aliarvioimista ja hiljentämistä.
  2. Nainen ei saa kritisoida feminismiä. Toisin sanoen kaikkien naisten pitäisi ajatella samalla tapaa. Huhtasaari ei voi taistella tasa-arvon puolesta, jos hän kritisoi vihervasemmiston ajamaa (värittynyttä ja yhteiskuntaa polarisoivaa) mies ja nainen -vastakkainasettelua.
  3. Itsenäinen nainen, joka uskaltaa vastustaa myös muita naisia, hylkää naisasialiikkeen perinnön.

Kolumnien on toki tarkoitus olla kärjistettyjä ja herättää mielipiteitä.

Samaan aikaa Niemisen kolumni on hyvä osoitus valtamedian tavasta omia termejä ja luoda yhteiskuntaan kaksoisstandardeja.

Vihreä “feminismi” luo maahamme naisille kaksoisstandardeja

Laskettakoon vihreiksi feministeiksi sekä vihreiden että vasemmistoliiton kansanedustajat.

Samaan aikaan, kun kaksi maahanmuuttajataustaista naista nosti esiin Suomessa kasvavan kunniaväkivallan kulttuurin, puhuivat Emma Kari ja Iiris Suomela omilla Twitter-tileillään sinällään kauniista asioista: Kari onnellisesta lapsuudesta ja Suomela saamastaan suosiosta valkoihoisilta naiskannattajiltaan.

Moderni feminismi on paljastumassa 2010-luvun suureksi myytiksi, josta voi alkaa puhua sen oikealla nimellä. Kyse ei ole aidosta ehdottomasta vaatimuksesta tasa-arvoon, vaan valkoisten naisten ylläpitämästä omien etujen vaalimisesta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Iiris Suomela (kuvassa) sai omien sanojensa mukaan huimat suosionosoitukset kannattajiltaan. Tuskin kukaan kuvankaan henkilöistä on muistanut maahanmuuttajanaisten kotonaan käymää päivittäistä taistelua oikeuksistaan, joita varjostaa jatkuva uskonnollinen ja vieraskulttuurillinen konflikti ja väkivallan kehä. Hymy on herkässä, koska valkoisilla naisilla on valtaa – jota he käyttävät luodakseen itselleen lisää valtaa, usein rakentamalla myyttiä valkoisista miehistä sortajina.

Heillä olisi kuitenkin peiliin katsomisen paikka. Historiantutkimuksessa värilliset naistutkijat nostivat jo vuosikymmeniä sitten keskusteluun valkoihoisten naiskollegoidensa tavan pyyhkiä pois värilliset kanssasisarensa. Ilmeisesti tämä keskustelu ei koskaan saavuttanut Suomea.

Kari twiittasi keskustelun kunniaväkivallasta käydessä kuumimmillaan: “Vaikka Suomessa syntyy vähemmän lapsia kuin koskaan nälkävuosien jälkeen, yli 100 000 lasta elää köyhyydessä. Lasten luokkayhteiskunta on jo täällä. Kaikille kuuluu oikeus onnelliseen lapsuuteen. Siksi seuraavan hallituksen on vähennettävä lapsiköyhyyttä.”

Kari puhuu kauniisti (melkein) kaikista lapsista ja lasten luokkayhteiskunnasta. Mutta ei tarkoita niitä monia suomalaisia ulkomaalaistaustaisia tyttöjä, jotka eivät saa integroitua vapaina kansalaisina yhteiskuntaamme. Nämä sadat tyttö- ja poikalapset eivät ole Karin maalaileman luokkayhteiskunnan osia (köyhiä tai rikkaita), vaan kokonaan sen ulkopuolella.

Kukaan kantaväestön vihreistä “feministeistä” ei suonut tukeaan edes yhden twiitin verran, vaikka he varmasti kuulivat avunhuudon heiltä, jotka kasvoivat kunniaväkivallan kulttuurissa, Suomessa.

Oman edun siintäessä silmissä vihreä “feminismi” ei ojenna auttavaa kättään kunniaväkivallan uhreille, koska heidän (ja heidän pahoinpitelijänsä) ihonväri ja kulttuuritausta on väärä.

Tasa-arvo ei ole lopulta ehdoton vaatimus. Siitä voi puhua vain, kun se tuo etuja heille itselleen. Käsiä ei haluta liata uskonnollisten ehdollistumien kanssa kamppailevien “muiden” puolesta.